Watercolour Lily

(I need some space for writing just now, so I'm going to write my notes in this box, it's nothing important to translate in english.)

Latteeta arkikuraa

Tylsästä päivästä voi saada tuplalattean lukemalla huonon kirjan.  (Tosin eihän päivä aivan lattea ollut, kun loin oman liljan ja useampiakin versioita, eikä tarvinnut edes puristaa, suurin haaste oli vain aloittaa ..., kaivamalla pensselit kaapin perukoilta, ja antaa mennä. Jos kauneutta ei Suomen toukokuussa vielä ole, sitä on luotava.) Mutta mistä johtuu pettyminen kirjallisuuteen? Kantelen liian usein tiiliskiviä ensin kotiin ja sitten takaisin kirjaston luukulle, ja ne ilmenevät pelkkinä materiaalisina kappaleina; ne saattavat rikkoa fyysisellä painavuudellaan laukkuni kahvat, ja niistä saattaa jäädä jopa epämiellyttävä tahma sormenpäihin, hyi!  Mitä tapahtuukaan lukijan mielessä, jonne kirjallisuuden luulisi vaikutelmiaan jättävän. Liian usein jään vain yksin hämmästykseni kanssa ihmettelemään minkä aakkosen kohdalta löytää hyvää luettavaa.

Olisin vain halunnut tykätä hänen muistakin kirjoistaan kuin vain ensimmäisestä. Virpi Hämeen-Anttila on kiinnostavampi reaalisena akateemisena ihmisenä hienolla elämänkaarella kuin hänen luomansa tylsääkin tylsemmät fiktiiviset henkilöt, joiden kohdalla herää kysymys kuinka fiktiivisiä he edes ovat. Kirjailijan oma elämä, jossa on muun muassa ihailtava rakkaustarina, runsas yliopistoelämä, sekä taustalla tukahdutettu lapsuus, kiinnostaa  siis enemmän kuin hänen luomansa kirjallisuudet. Miksi sitten olen usein joutunut pettymään tähän runsaasti  teoksia tuottaneeseen "rakastettuun tarinankertojaan" ( Teos Sudenvuosi sen sijaan ei ollut pettymys, eikä tämä kirjoitus koske sitä). Kovasti ovat arkisia ja yllätyksettömiä Virpin aiheet, henkilöhahmot kuin kirjoitustyylikin. Sieltä ei nouse kirkkaana esiin mikään  muu kuin tavanomaisuus. Virpille pitäisi saada loihdittua  jostain oma taikasauva seuralaiseksi sinne kirjoituskamariin, jolla edes ripautella hieman säihkettä ja vaikka jotain kummallisuuksia ennalta arvattavuuden sijaan.Teokset pitäisi siivota joutavasta roinasta, ihmettelen miten kirjailijalla itselläänkään riittää oma mielenkiinto ja näppäily saattaa teos loppuun asti. Ei määrä tee kirjailijasta upeaa. Ehkä Virpi sopii paremmin tietokirja-alalle.

Ehkä  ongelma on todellakin siinä, ettei ne ihmiset ole tarpeeksi fiktiivisiä! Tunnen "Sannan" sekä "Jarin" ynnä muut. Aivan kuin henkilöhahmojen kehittely olisi jäänyt pahasti kesken, ja on vaan pakko suoltaa teos niin sanotusti valmiiksi. Vaikutelmaksi jää, että henkilöt olisi vain napattu vaikka yliopiston käytäviltä, ettei niitä ole edes tarvinnut erikseen luoda. Nappaa ja sijoita johonkin- menetelmällä on nuo kirjat tekaistu. He elävät tunnistettavissa reaalielämän paikoissa, mielestäni niiin tylsää. Ja voi miten helposti suhteet alkaa ja loppuu, ihmiset ovat suhteissa, tuntevat tietyllä tavalla. Ei ole olemassa mitään mystistä, mielikuvitusrikasta, käänteentekevää, outoa, ihailtavaa, perustavanlaatuista, omaperäistä siellä! Ja ollaan kuitenkin kaunokirjallisessa teoksessa. Ehkä joskus tekee kirjailijallekin hyvää nauttia vaikkapa triplaespresso ainaisen viininlatkimisen sijaan. Ja se goretex takki vaihtoon, ei aina tarvii olla edes takkia, jännempi jos vaikka pelkät jooga&/tai toogahousut...koska liian usein Virpin henkilöhahmot kuitenkin päätyvät sinne sängylle.

Suurin osa Virpin teoksista on kuin latteita pannukakkuja, jotka ovat vielä lisää läsähtäneita, kun ne on otettu uunista ulos, täytyykö niitä toisille tarjota? Teokset voivat olla kuin selluliittiä, jotain pitäisi tehdä, mutta ei viitsi, voi vain ihmetellä miksi ei "kelpaa". Mutta kun on "rakastettu tarinankertoja" ollut joskus joidenkin mielestä, niin voi päästää ulos ihan mitä tahansa puolivalmista jos sitäkään, ja niin kutsuttu pintasuosio on taattu. Onnekseni on olemassa Camus ja tietyt muut, eikä elämä eikä lukeminen ole turhaa, joskus vaan tuntuu että se on liikaa etsiskelyä, ja kaurapuuroa, josta on jätetty se pieni hillosilmäkin pois. Höpölöpö ei ole kirjallisuutta.